Anne-Maria Kuopio voitti kirjoituskilpailun!

Galleria Contempo järjesti kirjoituskilpailun Janne Jääskeläisen näyttelyn kahteen maalaukseen liittyen. Maalaukset ovat nähtävissä verkkosivuilla. Kirjoitelmia tuli ilahduttavan paljon, yhteensä 53! Niistä esiraati valitsi seitsemän vaikuttavinta, ja ne toimitettiin kirjailija Kati Tervolle nimettöminä.  Kati Tervo päätti voittajasta.

Voittaja on Anne-Maria Kuopio, ”Kivestä syntyneet”. Kunniamaininnan sai lappeenrantalainen Ilpo Niemelä, ”Isien maa”. Lämpimät onnittelut voittajalle ja kunniamaininnan saaneelle!

Tuomarin perustelu voittajakirjoituksesta

Sain luettavakseni seitsemän esiraadin valitsemaa kirjoitusta. Voittaja erottui jo ensimmäisen lukukierroksen aikana joukosta edukseen. Luin tekstit kolmeen kertaan ja luetutin ne myös yhdeksäntoistavuotiaalla pojallani saadakseni tietoa nuoremman sukupolven mielipiteestä. Olimme samoilla linjoilla.

Voittajakirjoitus on kielellisesti kypsin. Aiheen käsittely menee pintaa syvemmälle – ei kerrota vain sitä mikä maalauksissa näkyy, vaan kerrotaan se miltä tuntuu. Kivestä syntyneet pysyy annetussa aiheessa. Kirjoittaja on osannut rajata, sisältö ei rönsyile. Kivinen kuvasto puhuttelee ja kaikuu hetken monumentaalisesti. Siinä on voimaa. Rytmikin toimii. Kertoja tavoittaa maalausten henkeä. Sanavalinnoissa piilee ajattomuutta sitä samaa kuin Jääskeläisen ilmaisussa, sen voi tulkita monin tavoin, sijoittaa moneen aikaan. Kaikkea ei paljasteta eikä raportoida. Salamyhkäisyys herättelee katsojaa/lukijaa. Keitä henkilöt ovat? Mitä tapahtuu? Olemmeko tämän ajan pakolaisvaelluksen äärellä vai tapahtuiko tämä vaino, pako jo kauan sitten? Vuosisatoja, vuosituhansia sitten?

Luen Kivestä syntyneitä proosarunona ja iloitsen viimeisistä säkeistä. Niissä herää toivo uudesta alusta, mahdollisuudesta, ja katsotaan tulevaisuuteen.

Taiteesta syntyi runoa!

Helsingissä Galleria Contempossa 4.3.2018

Kati Tervo

Anne-Maria Kuopion ”Kivestä syntyneet” on tässä:

Kivistä ja kalliosta me nousimme, maan uumenista lohkesimme hahmoiksi, kuivan maan totisiksi miehiksi, naiseutemme kätkeneiksi sitkaiksi urhoiksi, ihmisen aluiksi.
Maailma on musta, mustia me kaapuinemme, näkymättömiä, eriytymättömiä, yhdenmielisiä. Ulkopuoliset eivät erota meitä toisistaan, kiveä kivestä.

Alusta asti olin erilainen, paljaampi, haavoittuvampi, niin luulin, kunnes he sanoivat: olet niin luja, johda sinä meitä. Kaikki nuo kivestä syntyneet, nimettömät, olivat yhtä mieltä. Heidän äänensä kaikui laaksossa kuin tuuli, kuiskaus menneiltä ajoilta, ukkosen jyrinä, isän ääni.

Minä paljastin pintani, annoin tuulen hyväillä ihoani, herättää minussa kaipuun, kaipuun toisaalle, tuntemattomaan. He luulivat minun tietävän, minne menisimme, seurasivat, kaikki muut loputtomana rivinä, jonona, janona, ja minä johdin heitä, mitä muutakaan saatoin.

Paljaat jalat hankautuivat paksuiksi, kestäviksi, halkeilivat lopulta, mutta en piitannut kivusta. Vaihtoehtoja ei ollut, oli mentävä, etsittävä, löydettävä, vaikka tuhouduttava, jos niin oli määrä.

Kun lopulta pääsimme huipulle, he katsoivat minua, odottivat, osa tiesi jo, kääntyi poispäin. Kaikki oli palanut, joka ainoa kivi paljaana, rungot kivettyneet elämän muistomerkeiksi. Taloista jäljellä kuoret, savuavat sydämet.

He odottivat yhä vastausta. En voinut, en mitenkään voinut sanoa sitä, se oli liian yksinkertainen. Tuli oli tuhonnut heiltä kaiken, vain minun muistoissani vihreä täytti rinteet, joen poukamat, pihamaat.

Ei auta itku, ei vaikerrus. Meidän on otettava maa taas haltuun, lähdettävä siitä, mikä on jäljellä. Ei meillä ole vaihtoehtoa.

Siksi katsokaa: vesi virtaa! Millään muulla ei ole väliä.
Ja tuli palaa, minun tuleni palaa yhä, piilossa, ihon alla.

Näyttelyn kuvia

Klikkaamalla kuvaa näet suuremman version.